Archive lokakuu 2018

Noin kysyi yksi pieni tyttö minulta tässä eräänä päivänä. Vastasin että no kyllä olit, jaksat vain keskittyä niin hyvin menee. Hän on vielä aivan ratsastusuransa alussa ja koska hevoset on ihania ja koirat on ihania ja maneesi on jännä ja kanatkin menee tuolla niin on ymmärrettävää että ajatukset välillä vähän harhailee…

Aika usein kuulen että ”mä nyt vaan olen tällainen, en kovin hyvä”. Hyvä oppilas ei tarkoita automaattisesti sitä että on hirmuisen taitava ratsastaja ja jo jollain tietyllä tasolla. Hyvälle oppilaalle ei ole aivan yksiselitteistä määritelmää sillä jokainen meistä on erilainen persoona ja jokaisella on omat heikkoudet ja vahvuudet. Jotkut perusjutut kuitenkin ovat yhteisiä tekijöitä. Ratsastaja pitää aidosti hevosista ja haluaa oppia käsittelemään ja ratsastamaan niitä mahdollisimman hyvin. Hän on ystävällinen kaikille tallilaisille, hoitaa hevosen moiteettomaan kuntoon tunnille ja tunnilta pois ja on ajoissa paikalla. Hyvä oppilas on positiivinen ja yrittää parhaansa, kuuntelee ja miettii mitä hänelle opetetaan. Hän asettaa itselleen tavoitteita, olipa se sitten oikean kevennyksen opetteleminen, voltin ratsastus, käsien asennon parantaminen tai laukanvaihdot.

Hän ymmärtää sen että ratsastus on taitolaji jonka oppiminen vie vuosia. On hyvä olla itselleen myös armollinen. Aina ei voi onnistua, joskus tuntuu että ratsastus ei oikein etene tai se on hankalaa. Tällöin oppilaan pitäisi jaksaa uskoa opettajaa joka todennäköisesti sanoo että kyllä se siitä, jaksat vain harjoitella. Tuostapa tuli mieleen sekin että hyvä oppilas antaa myös opettajalle työrauhan. Asiat vie aikansa, opettajat eivät pimitä tietoja oppilailta vaan asioita pitää vain kerrata ja kerrata. On melko mahdotonta opettaa ja viedä eteenpäin  sellaista joka on enemmän poissa kuin paikalla. Olisi hyvä myös miettiä itse että mitä haluaa harrastukselta. Kaikilla ei tarvitse olla kovin korkeita tavoitteita, jokainen ratsastaa omalla tasollaan ja voi olla hyvä siinä. Tärkeintä on tosiaan se että oppilaalla on halu oppia, olipa hänellä minkälaiset tavoitteet tahansa. Minä jaksan opettaa sitä oikeaa kevennystä aloittelijalle yhtä suurella innolla kuin jo edistyneemmälle ratsastajalle kokoamista ja piaffin alkeita tai nostaa esteitä kun vain huomaan että oppilas haluaa oppia.

Muistan kun pienenä tyttönä istuin katsomossa ja katsoin kun äiti ratsasti hevostaan. Voi että se oli hienon näköistä, päätin että jonain päivänä minäkin ratsastan yhtä hyvin. Hinkutin poneilla maneesissa, ratsastin mukamas kilpailuissa ja hain itselleni ruusukkeita kahvion seinältä jos suoritus oli sattunut menemään hyvin. Ponin jätin tietenkin seisomaan keskelle maneesia siksi aikaa. Niitä sitten kiinnitin suitsiin ja poni pääsi (joutui…) kunniakierrokselle. Näin kerran lännenratsastajia ja ajattelin että onpa mukavan näköistä, minäpäs opettelen tuon. Opin sitten aika hyvin, kvalifoiduin muutaman vuoden kuluessa world showhun Amerikkaan jonne jokaisen maan eniten pisteitä keränneet ratsastajat pääsevät. Pisteitä kertyy sen mukaan miten hyvin pärjäät kilpailuissa. Harjoittelua, harjoittelua, harjoittelua… Pointtihan tässä muistelussa taisi olla se, että jokainen oppii eri tavalla. Sormet meinaa olla välillä nopeammat kuin ajatus! Joku näkemällä, joku tekemällä, joku kuulemalla. Ja jokainen omalla ajallaan. Jokainen on joskus aloittanut ja kohdannut samoja haasteita. Älä siis vertaile itseäsi niinkään muihin ratsastajiin vaan siihen, missä olit vaikka kuukausi tai puoli vuotta sitten. Ja ennenkaikkea, nauti hevosista!

Nalle Puh se on viisas karhu vaikka pienet aivot onkin hänellä… Tämänkertainen postaus käsittelee luopumista. Hevosten kanssa niinkuin eläinten ja elämän kanssa yleensäkin luopuminen ja hyvästien jättö tulee eteen ennemmin tai myöhemmin. Luopuminen aiheuttaa monenlaisia tunteita surusta kiitollisuuteen, ikävään ja joskus jopa iloon. Antakaas kun selitän hieman asiaa.

Kun hevonen tulee vanhaksi niin että talvet alkavat olla rankkoja ja heinää on hankala pureksia tulee ajankohtaiseksi miettiä lopetusta. Me haluamme että hevoset ovat vielä mahdollisimman hyvässä kunnossa kun niiden tulee aika lähteä. Usein hevoset ovat meidän ilonamme ja apunamme monen monta vuotta ja haluamme taata niille helpon ja inhimillisen tavan lähteä ”saappaat jalassa”. Pyrimme järjestämään vanhojen hevosten eläköitymisen niin että ne pikkuhiljaa vähentävät tunteja ennenkuin jäävät kokonaan pois työelämästä. Hevosille rutiinit ja liikunta on tärkeää. Jos opetushevosen yhtäkkiä ottaa tutusta laumasta ja kuvioista pois, on se aika iso stressitekijä ja muutos sille. Samoin sopiva, tasainen liikunta on avaintekijä vanhan hevosen hyvinvoinnin kannalta. Viimeinen kesä koitetaan järjestää niin että hevonen saa olla laitumella ja vain oleskella ja syödä. Meillä on onneksemme ollut maailman paras kesäpaikka jossa hoito on ensiluokkaista ja ihmiset tuttuja hevosille. Aivan suunnattoman iso kiitos Tia ja Jorma, te olette kyllä olleet korvaamattomia! Syksyn tullen sitten tulee lopetuksen aika. Sen tekee aina ammattilainen. Monet hevosista ja poneista on lopetettu kotitalliin ja haudattu sitten omille maille.

Me ihmisetkin tarvitsemme tätä prosessia, päätös hevosen lopettamisesta on aina raskas. Monesti on vielä niin että hevonen on ollut meillä 10-20 vuotta ja se on omalla tavallaan osa perhettä, arkea, työtä ja juhlaa. Osa meidän elämää, sen hevosen ansiosta monet kymmenet tai sadat ihmiset ovat päässeet ratsastuksen pariin ja se hevonen on tuonut myös meille leivän pöytään. Minulle henkilökohtaisesti esimerkiksi tämä Pantterin lopetus oli tosi kova paikka koska olin itse vasta noin 15 kun se tuli meille. Olen opetellut ratsastuksen saloja Pantterin kanssa, opetellut tallinpitoa ja ratsastuksen opetusta ja aina meillä on ollut Pantteri. Vaikka se ei enää ollutkaan loppuaikoina tunneilla se oli silti jossain aina mukana ja nyt kun tuota peruskalliota ei enää olekaan on tallissa melko hiljaista ja suuret saappaat jollain täytettävänä. Suru ja kaipaus on syvä mutta toisaalta olo on myös helpottunut koska nyt se on tehty ja Pantsu eli pitkän ja hyvän elämän sekä sai sille rauhallisen päätöksen. Olen kiitollinen kaikesta siitä mitä sain Pantterin kanssa kokea ja nöyrä kaikesta siitä mitä se minulle opetti.

Joskus tulee yllättäen tilanne jossa joutuu tekemään päätöksen hevosen lopettamisesta heti. Esim. vakava sairastuminen tai loukkaantuminen voi olla niin paha että on parempi lopettaa hevonen. Hevonen saatta esimerkiksi tarhassa tehdä jotain ja murtaa luun jalasta tai saada todella pahan ähkyn. Näissä tilanteissa ei auta kuin ottaa järki käteen ja toimia hevosen parhaaksi. Kun hevonen lähtee tällä tavalla menee enemmän aikaa päästä yli tapahtuneesta koska se tulee niin yllättäen. Mutta hevosten kanssa sattuu ja tapahtuu, niitä ei voi kääriä kuplamuoviin eikä kaikkia tilanteita ennustaa.

Myymisen kautta joutuu myös luopumaan hevosesta. Hevonen myydään jos todetaan että se ei sovellu opetuskäyttöön tai se pääsisi paremmin oikeuksiinsa jossain muualla. Myyminen saattaa olla raskas prosessi. Ihmisillä on erilaisia näkemyksiä monista asioista, esimerkiksi hevosen tasosta. Tarvitaan kuitenkin onneksi vain se yksi sopiva tyyppi joka tykästyy hevoseen. Myyntivaiheessa voi vielä ohjailla sitä kelle ja minkälaiseen käyttöön hevosta myy. Kun hevonen on myyty, se on myyty ja uusi omistaja tekee niinkuin parhaaksi näkee. Vain yhden hevosen kohdalla olen katunut myymistä, siitä on jo yli kymmenen vuotta aikaa mutta vieläkin se hevonen tulee toisinaan mieleen ja mietin että mitä jos… Meillä kasvatetaan FWB-hevosia ja yleensä ne lähtevät varsoina tai nuorina uusiin koteihinsa. Niiden elämää on mukava seurata sivusta, miten siitä pikkuvarsasta kasvaa iso hevonen joka kilpailee niin koti- kuin ulkomaillakin. Tai jos opetushevosen myy uuteen kotiin jossa se saa olla huomion keskipisteenä ja siltä tulee joulukortti uuden perheen lasten kanssa tonttulakki päässä, mikä voisi olla parempaa. Jokaiselle hevoselle on paikkansa.

Yhdenlaista luopumista vielä on. Nimittäin ihmisistä luopumista. Ihmisiä tietenkin tulee ja menee, joku käy kerran ja joku viipyy vuosia tai jopa vuosikymmeniä meillä. Osan asiakkaista oppii vuosien saatossa tuntemaan aika hyvin. Joidenkin kanssa ystävystyy myös muussa elämässä. Vakioratsastajat saattavat solmia tiiviitäkin ystävyyksiä keskenään, iästä riippumatta. Tallin käytävillä ja hevosen selässä kuulee jos jonkinmoista kohtaloa ja tarinaa. Minä kun olen tosi tunteellinen tyyppi olen joutunut opettelemaan pitämään pokerinaamaa etten ihan heti välittömästi olisi pillahtamassa itkuun, oli sitten iloinen tai ikävä asia minkä kuulen. Jos on vaikka henkilö joka on meillä aloittanut ratsastuksen aivan pienenä ja jatkanut ratsastusta aina siihen saakka että lähtee opiskelemaan on se meille melko haikea tunne. Tuntuu että jotain tai joku puuttuu kun se ratsastaja ei enää tulekaan. Ilahduttavaa on jos he sitten aikuisina palaavat harrastuksen pariin. Jotkut palaavat meille takaisin ratsastamaan mikäli asuvat lähettyvillä. Tai jotkut käyvät lomilla moikkaamassa ja muistelemassa menneitä. Pieni tuulahdus mennyttä aikaa, heidän kanssa voi muistella vanhoja hevosia ja mitä niiden kanssa sattui ja tapahtui. Sitten palaan tähän hetkeen ja alan opettamaan uusia, mahdollisesti ja toivottavasti tulevaisuudessa ”vanhoja” oppilaita.

Ystävä arkisen elämän työssä,

nyt päättyi sun taakkasi kanto.

Kuvasi kaunis on muistojen vyössä,

hyvyys ja anteeksianto.