Mua vähän jännittää…

Minä en ole ikinä ollut mitenkään erityisen rohkea ratsastaja. Lapsea olin onnekas kun sain ratsastaa kilttejä poneja ja hevosia sekä olin jatkuvasti jonkun silmien alla. Toki kokeilin rajojani aina välillä kunhan ensin tarkistin että äiti ei näe… Vaikka luulen että aika usein näki. Itsevarmuus siis kasvoi jo pienestä pitäen. Ensimmäinen kova kolaus tuli kun olin noin kymmenen vanha. Olin menossa ratsastamaan uudella ponilla kun se selkäännousussa säikähti jotain ääntä, ryntäsi ja kaatoi minut siinä rytäkässä jalkoihinsa. Mitään pahempaa ei sattunut mutta jostain syystä säikähdin niin että en uskaltanut mennä lähellekään ponia enää sen jälkeen. Ratsastus ja kaikki muukin jäi hetkeksi kokonaan pois kun pelko oli niin voimakas. Lopulta äiti sanoi että poni myydään jos en sitä meinaa hoitaa. Siitä sisuuntuneena tein sotasuunnitelman ja lähdin talliin. Poni käytävälle kiinni tiukasti, raippa käteen joka oli varmaan pitempi kuin minä silloin ja siinä äkkiä varusteet päälle. Haalin kaikki apuohjat mitä löysin ja vahvat kuolaimetkin laitoin. Sitten ei muutakuin ulos pimeään tammikuiseen iltaan kentälle. Maneesiin en uskaltanut mennä seuraavaan puoleen vuoteen… Mutta siitä se lähti, pikkuhiljaa pelko hälveni kun huomasi että selviänkin tilanteista eikä mitään pahaa tapahdu. Ponista tuli minulle luottokaveri jolta opin ihan hirmuisen paljon ratsastuksesta ja hevosista yleensäkin. Se opetti myös sen että ratsaille noustessa pidetään lyhyet ohjat ja keskitytään olennaiseen 🙂

Jännittäviä tilanteita tulee aivan varmasti kaikilla ratsastajilla ikään ja kokemukseen katsomatta. Olisi äärettömän tärkeää että siitä uskaltaa sanoa opettajalle. Monesti sen kyllä huomaakin mutta siitä huolimatta asioista olisi hyvä puhua jotta väärinkäsityksiä ja vahinkoja ei pääse syntymään. Opettajat eivät ole ajatustenlukijoita eivätkä yli-ihmisiä. Kun opettaja on perillä ratsastajan tuntemuksista pystyy hän auttamaan ratsastajaa, esimerkiksi valitsemalla sopivan hevosen tai soveltamalla harjoituksia. Pelkoa ei tarvite missään nimessä hävetä eikä piilottaa. Kun siitä uskaltaa sanoa niin asialle voi tehdä jotain. Jotkut asiat otetaan automaattisesti huomioon, esimerkiksi putoamistilanteessa tapahtuma käydään läpi ja seuraavilla kerroilla varmistetaan että ratsastaja pärjää eteenpäin.

Nykyään on turvaliivejä, turvajalustimia, turvakenkiä ja vaikka mitä tarjolla. Tämä on tietenkin hieno asia mutta joskus ne saattaat luoda valheellista turvallisuudentuntoa. Paras henkivakuutus on hyvä ratsastus- ja ennenkaikkea hevosmiestaito. Kyky lukea ja ymmärtää hevosta, osata tulkita sen ilmeitä ja eleitä sekä osata ennakoida tapahtumia tuovat turvallisuutta. Opettele tuntemaan hevonen eläimenä sekä yksilönä. Ratsastuskouluissa hevoset ovat kilttejä ja tehtäväänsä valikoituneita, ne harvemmin hermostuvat ratsastajan virheistä ja jännityksestä. Niiden kanssa on siis turvallista harjoitella ja vahvistaa itseluottamusta. Sanon aina että meidän hevoset ovat niin kilttejä ja luotettavia kuin vain hevoset voivat olla. Kuitenkin ne ovat aina ensisijaisesti hevosia enkä voi luvata että ne eivät koskaan esimerkiksi säikähdä jotain. Olisi myös tärkeää pystyä luottamaan opettajaan. Jos et luota itseesi tai hevoseen niin luota opettajaan. Hän haluaa että selviät ja huomaat pärjääväsi jännittävässä tilanteessa. Opettaja myös tuntee työkaverinsa läpikotaisin, kaikista parhaiten joten hänellä on syynsä antaa esimerkiksi tietty hevonen tietylle ratsastajalle tai vaikka muuttaa tuntisuunnitelmaa jos huomaa että tilanne sen vaatii. Älä siis liikaa kuuntele mitä tallin käytävillä puhutaan jostain hevosesta vaan kysy mieluummin opettajalta suoraan niin saat totuudenmukaisen vastauksen ja turhat sydämentykytykset jäävät vähemmälle.

Joskus pelko voi olla hyvä asia. Se estää joutumasta onnetomuuksiin, esimerkiksi et ratsasta liian vaikealla hevosella tai hyppää liian isoja esteitä. Pieni annos hallitavissa olevaa pelkoa voi olla myös hyvästä joskus, se auttaa kunnioittamaan ja keskittymään tehtävään. Aralla ihmisellä on usein hirvittävän hyvä mielikuvitus. Hän kehittää mielessään kaikkia mahdollisia skenaarioita epäonnistumisista ja näin luo tilanteet ja varmistaa epäonnistumisen olemalla ensimmäinen joka siihen uskoo. Tässä itselläni on auttanut se että pysäytän ajatukset heti alkuunsa jos huomaan että alan ajattelemaan ”mitä jos tämä…” Sen sijaan pyrin ajattelemaan miten pystyisin suoriutumaan tehtävästä mahdollisimman hyvin. Suunnitelmallisuus luo turvallisuutta ja vie pelolta tilaa. Kokemus tuo turvallisuutta. Nykyään osaan arvioida tilanteen ja edetä sen mukaan. Jos on olemassa suuri riski että esimerkiksi putoan, en nouse selkään. Työstän hevosta maasta niin kauan että minulla on turvallinen olo ja sitten vasta nousen selkään. Tiedän että en ihan heti tipahda selästä mutta jos riski on selkeästi suurempana olemassa en lähde kokeilemaan miten käy. En pelkää tippumista itsessään, tiedän että siitä selviää kyllä ja elämä jatkuu mutta en koe tarvetta todistella kellekään mitään. Tippuminen kuuluu jokatapauksessa ratsastukseen, sanotaan että sitten kun on tippunut sata kertaa on hyvä ratsastaja. Tämän ei ole tarkoitus olla pelote vaan aika rehellinen kuvaus ratsastuksesta, tippuminen on osa kehitystä.

Opettajan tulisi olla aina rehellinen lajin uhkista. Kun ratsastaja ymmärtää että vaikka se tippuminen on todennäköisesti joskus edessä, se ei tule niin shokkina. Ratsastuksessa ollaan tekemisissä 500 kiloisen saaliseläimen kanssa jolla on ihan omanlainen ajatusmaailma joten on sanomattakin selvää että konflikteja ja jänniä tilanteita tulee eteen. Tämän vuoksi olisi tärkeää että henkilö itse haluaa harrastaa lajia. Halu täytyy lähteä ihmisestä itsestään, tätä ei voi liikaa painottaa. Hänen täytyy itse haluta päästä niskan päälle pelosta, kukaan ei voi sitä hänen puolestaan tehdä. Auttaa kyllä voi mutta puolesta ei voi tehdä. Opettajan täytyy osata arvioida tilanteita ja huomata milloin ratsastaja tarvii pientä tönäisyä eteenpäin, milloin pitää rauhoittua ja purkaa tilanne osiin ja milloin pitää tehdä mitäkin. Yleensä tilanteista selvitään yhteistyöllä etenpäin. Joskus on kuitenkin käynyt niinkin että olen joutunut sanomaan että en pysty auttamaan ratsastajaa jos pelko esimerkiksi on ollut niin voimakas että se aivan lamaannuttaa. Tämä harmittaa itseäkin mutta minulla ei ole tutkintoa psykologiasta joten voi olla että saa enemmän haittaa kuin hyötyä aikaan jos väkisin alkaa tekemään jotain mistä ei tiedä.

Opettele puhumaan itsellesi kannustavasi ja tsemppamaan itseäsi. Minua rentouttaa hyräily, hiljain viheltely tai laulaminen. Ota pieniä askelia pois mukavuusalueeltasi ja huomaat että selvisitkin tosi hienosti ja seuraavalla kerralla jännittää vähän vähemmän.

  Kun ratsastajalla on levollinen mieli on myös hevonen yhtä tyytyväinen kuin ihana, nyt jo edesmennyt Lotta.