Olinko minä tänään hyvä oppilas?

Noin kysyi yksi pieni tyttö minulta tässä eräänä päivänä. Vastasin että no kyllä olit, jaksat vain keskittyä niin hyvin menee. Hän on vielä aivan ratsastusuransa alussa ja koska hevoset on ihania ja koirat on ihania ja maneesi on jännä ja kanatkin menee tuolla niin on ymmärrettävää että ajatukset välillä vähän harhailee…

Aika usein kuulen että ”mä nyt vaan olen tällainen, en kovin hyvä”. Hyvä oppilas ei tarkoita automaattisesti sitä että on hirmuisen taitava ratsastaja ja jo jollain tietyllä tasolla. Hyvälle oppilaalle ei ole aivan yksiselitteistä määritelmää sillä jokainen meistä on erilainen persoona ja jokaisella on omat heikkoudet ja vahvuudet. Jotkut perusjutut kuitenkin ovat yhteisiä tekijöitä. Ratsastaja pitää aidosti hevosista ja haluaa oppia käsittelemään ja ratsastamaan niitä mahdollisimman hyvin. Hän on ystävällinen kaikille tallilaisille, hoitaa hevosen moiteettomaan kuntoon tunnille ja tunnilta pois ja on ajoissa paikalla. Hyvä oppilas on positiivinen ja yrittää parhaansa, kuuntelee ja miettii mitä hänelle opetetaan. Hän asettaa itselleen tavoitteita, olipa se sitten oikean kevennyksen opetteleminen, voltin ratsastus, käsien asennon parantaminen tai laukanvaihdot.

Hän ymmärtää sen että ratsastus on taitolaji jonka oppiminen vie vuosia. On hyvä olla itselleen myös armollinen. Aina ei voi onnistua, joskus tuntuu että ratsastus ei oikein etene tai se on hankalaa. Tällöin oppilaan pitäisi jaksaa uskoa opettajaa joka todennäköisesti sanoo että kyllä se siitä, jaksat vain harjoitella. Tuostapa tuli mieleen sekin että hyvä oppilas antaa myös opettajalle työrauhan. Asiat vie aikansa, opettajat eivät pimitä tietoja oppilailta vaan asioita pitää vain kerrata ja kerrata. On melko mahdotonta opettaa ja viedä eteenpäin  sellaista joka on enemmän poissa kuin paikalla. Olisi hyvä myös miettiä itse että mitä haluaa harrastukselta. Kaikilla ei tarvitse olla kovin korkeita tavoitteita, jokainen ratsastaa omalla tasollaan ja voi olla hyvä siinä. Tärkeintä on tosiaan se että oppilaalla on halu oppia, olipa hänellä minkälaiset tavoitteet tahansa. Minä jaksan opettaa sitä oikeaa kevennystä aloittelijalle yhtä suurella innolla kuin jo edistyneemmälle ratsastajalle kokoamista ja piaffin alkeita tai nostaa esteitä kun vain huomaan että oppilas haluaa oppia.

Muistan kun pienenä tyttönä istuin katsomossa ja katsoin kun äiti ratsasti hevostaan. Voi että se oli hienon näköistä, päätin että jonain päivänä minäkin ratsastan yhtä hyvin. Hinkutin poneilla maneesissa, ratsastin mukamas kilpailuissa ja hain itselleni ruusukkeita kahvion seinältä jos suoritus oli sattunut menemään hyvin. Ponin jätin tietenkin seisomaan keskelle maneesia siksi aikaa. Niitä sitten kiinnitin suitsiin ja poni pääsi (joutui…) kunniakierrokselle. Näin kerran lännenratsastajia ja ajattelin että onpa mukavan näköistä, minäpäs opettelen tuon. Opin sitten aika hyvin, kvalifoiduin muutaman vuoden kuluessa world showhun Amerikkaan jonne jokaisen maan eniten pisteitä keränneet ratsastajat pääsevät. Pisteitä kertyy sen mukaan miten hyvin pärjäät kilpailuissa. Harjoittelua, harjoittelua, harjoittelua… Pointtihan tässä muistelussa taisi olla se, että jokainen oppii eri tavalla. Sormet meinaa olla välillä nopeammat kuin ajatus! Joku näkemällä, joku tekemällä, joku kuulemalla. Ja jokainen omalla ajallaan. Jokainen on joskus aloittanut ja kohdannut samoja haasteita. Älä siis vertaile itseäsi niinkään muihin ratsastajiin vaan siihen, missä olit vaikka kuukausi tai puoli vuotta sitten. Ja ennenkaikkea, nauti hevosista!