Kategoria Yleinen

Noin kysyi yksi pieni tyttö minulta tässä eräänä päivänä. Vastasin että no kyllä olit, jaksat vain keskittyä niin hyvin menee. Hän on vielä aivan ratsastusuransa alussa ja koska hevoset on ihania ja koirat on ihania ja maneesi on jännä ja kanatkin menee tuolla niin on ymmärrettävää että ajatukset välillä vähän harhailee…

Aika usein kuulen että ”mä nyt vaan olen tällainen, en kovin hyvä”. Hyvä oppilas ei tarkoita automaattisesti sitä että on hirmuisen taitava ratsastaja ja jo jollain tietyllä tasolla. Hyvälle oppilaalle ei ole aivan yksiselitteistä määritelmää sillä jokainen meistä on erilainen persoona ja jokaisella on omat heikkoudet ja vahvuudet. Jotkut perusjutut kuitenkin ovat yhteisiä tekijöitä. Ratsastaja pitää aidosti hevosista ja haluaa oppia käsittelemään ja ratsastamaan niitä mahdollisimman hyvin. Hän on ystävällinen kaikille tallilaisille, hoitaa hevosen moiteettomaan kuntoon tunnille ja tunnilta pois ja on ajoissa paikalla. Hyvä oppilas on positiivinen ja yrittää parhaansa, kuuntelee ja miettii mitä hänelle opetetaan. Hän asettaa itselleen tavoitteita, olipa se sitten oikean kevennyksen opetteleminen, voltin ratsastus, käsien asennon parantaminen tai laukanvaihdot.

Hän ymmärtää sen että ratsastus on taitolaji jonka oppiminen vie vuosia. On hyvä olla itselleen myös armollinen. Aina ei voi onnistua, joskus tuntuu että ratsastus ei oikein etene tai se on hankalaa. Tällöin oppilaan pitäisi jaksaa uskoa opettajaa joka todennäköisesti sanoo että kyllä se siitä, jaksat vain harjoitella. Tuostapa tuli mieleen sekin että hyvä oppilas antaa myös opettajalle työrauhan. Asiat vie aikansa, opettajat eivät pimitä tietoja oppilailta vaan asioita pitää vain kerrata ja kerrata. On melko mahdotonta opettaa ja viedä eteenpäin  sellaista joka on enemmän poissa kuin paikalla. Olisi hyvä myös miettiä itse että mitä haluaa harrastukselta. Kaikilla ei tarvitse olla kovin korkeita tavoitteita, jokainen ratsastaa omalla tasollaan ja voi olla hyvä siinä. Tärkeintä on tosiaan se että oppilaalla on halu oppia, olipa hänellä minkälaiset tavoitteet tahansa. Minä jaksan opettaa sitä oikeaa kevennystä aloittelijalle yhtä suurella innolla kuin jo edistyneemmälle ratsastajalle kokoamista ja piaffin alkeita tai nostaa esteitä kun vain huomaan että oppilas haluaa oppia.

Muistan kun pienenä tyttönä istuin katsomossa ja katsoin kun äiti ratsasti hevostaan. Voi että se oli hienon näköistä, päätin että jonain päivänä minäkin ratsastan yhtä hyvin. Hinkutin poneilla maneesissa, ratsastin mukamas kilpailuissa ja hain itselleni ruusukkeita kahvion seinältä jos suoritus oli sattunut menemään hyvin. Ponin jätin tietenkin seisomaan keskelle maneesia siksi aikaa. Niitä sitten kiinnitin suitsiin ja poni pääsi (joutui…) kunniakierrokselle. Näin kerran lännenratsastajia ja ajattelin että onpa mukavan näköistä, minäpäs opettelen tuon. Opin sitten aika hyvin, kvalifoiduin muutaman vuoden kuluessa world showhun Amerikkaan jonne jokaisen maan eniten pisteitä keränneet ratsastajat pääsevät. Pisteitä kertyy sen mukaan miten hyvin pärjäät kilpailuissa. Harjoittelua, harjoittelua, harjoittelua… Pointtihan tässä muistelussa taisi olla se, että jokainen oppii eri tavalla. Sormet meinaa olla välillä nopeammat kuin ajatus! Joku näkemällä, joku tekemällä, joku kuulemalla. Ja jokainen omalla ajallaan. Jokainen on joskus aloittanut ja kohdannut samoja haasteita. Älä siis vertaile itseäsi niinkään muihin ratsastajiin vaan siihen, missä olit vaikka kuukausi tai puoli vuotta sitten. Ja ennenkaikkea, nauti hevosista!

Nalle Puh se on viisas karhu vaikka pienet aivot onkin hänellä… Tämänkertainen postaus käsittelee luopumista. Hevosten kanssa niinkuin eläinten ja elämän kanssa yleensäkin luopuminen ja hyvästien jättö tulee eteen ennemmin tai myöhemmin. Luopuminen aiheuttaa monenlaisia tunteita surusta kiitollisuuteen, ikävään ja joskus jopa iloon. Antakaas kun selitän hieman asiaa.

Kun hevonen tulee vanhaksi niin että talvet alkavat olla rankkoja ja heinää on hankala pureksia tulee ajankohtaiseksi miettiä lopetusta. Me haluamme että hevoset ovat vielä mahdollisimman hyvässä kunnossa kun niiden tulee aika lähteä. Usein hevoset ovat meidän ilonamme ja apunamme monen monta vuotta ja haluamme taata niille helpon ja inhimillisen tavan lähteä ”saappaat jalassa”. Pyrimme järjestämään vanhojen hevosten eläköitymisen niin että ne pikkuhiljaa vähentävät tunteja ennenkuin jäävät kokonaan pois työelämästä. Hevosille rutiinit ja liikunta on tärkeää. Jos opetushevosen yhtäkkiä ottaa tutusta laumasta ja kuvioista pois, on se aika iso stressitekijä ja muutos sille. Samoin sopiva, tasainen liikunta on avaintekijä vanhan hevosen hyvinvoinnin kannalta. Viimeinen kesä koitetaan järjestää niin että hevonen saa olla laitumella ja vain oleskella ja syödä. Meillä on onneksemme ollut maailman paras kesäpaikka jossa hoito on ensiluokkaista ja ihmiset tuttuja hevosille. Aivan suunnattoman iso kiitos Tia ja Jorma, te olette kyllä olleet korvaamattomia! Syksyn tullen sitten tulee lopetuksen aika. Sen tekee aina ammattilainen. Monet hevosista ja poneista on lopetettu kotitalliin ja haudattu sitten omille maille.

Me ihmisetkin tarvitsemme tätä prosessia, päätös hevosen lopettamisesta on aina raskas. Monesti on vielä niin että hevonen on ollut meillä 10-20 vuotta ja se on omalla tavallaan osa perhettä, arkea, työtä ja juhlaa. Osa meidän elämää, sen hevosen ansiosta monet kymmenet tai sadat ihmiset ovat päässeet ratsastuksen pariin ja se hevonen on tuonut myös meille leivän pöytään. Minulle henkilökohtaisesti esimerkiksi tämä Pantterin lopetus oli tosi kova paikka koska olin itse vasta noin 15 kun se tuli meille. Olen opetellut ratsastuksen saloja Pantterin kanssa, opetellut tallinpitoa ja ratsastuksen opetusta ja aina meillä on ollut Pantteri. Vaikka se ei enää ollutkaan loppuaikoina tunneilla se oli silti jossain aina mukana ja nyt kun tuota peruskalliota ei enää olekaan on tallissa melko hiljaista ja suuret saappaat jollain täytettävänä. Suru ja kaipaus on syvä mutta toisaalta olo on myös helpottunut koska nyt se on tehty ja Pantsu eli pitkän ja hyvän elämän sekä sai sille rauhallisen päätöksen. Olen kiitollinen kaikesta siitä mitä sain Pantterin kanssa kokea ja nöyrä kaikesta siitä mitä se minulle opetti.

Joskus tulee yllättäen tilanne jossa joutuu tekemään päätöksen hevosen lopettamisesta heti. Esim. vakava sairastuminen tai loukkaantuminen voi olla niin paha että on parempi lopettaa hevonen. Hevonen saatta esimerkiksi tarhassa tehdä jotain ja murtaa luun jalasta tai saada todella pahan ähkyn. Näissä tilanteissa ei auta kuin ottaa järki käteen ja toimia hevosen parhaaksi. Kun hevonen lähtee tällä tavalla menee enemmän aikaa päästä yli tapahtuneesta koska se tulee niin yllättäen. Mutta hevosten kanssa sattuu ja tapahtuu, niitä ei voi kääriä kuplamuoviin eikä kaikkia tilanteita ennustaa.

Myymisen kautta joutuu myös luopumaan hevosesta. Hevonen myydään jos todetaan että se ei sovellu opetuskäyttöön tai se pääsisi paremmin oikeuksiinsa jossain muualla. Myyminen saattaa olla raskas prosessi. Ihmisillä on erilaisia näkemyksiä monista asioista, esimerkiksi hevosen tasosta. Tarvitaan kuitenkin onneksi vain se yksi sopiva tyyppi joka tykästyy hevoseen. Myyntivaiheessa voi vielä ohjailla sitä kelle ja minkälaiseen käyttöön hevosta myy. Kun hevonen on myyty, se on myyty ja uusi omistaja tekee niinkuin parhaaksi näkee. Vain yhden hevosen kohdalla olen katunut myymistä, siitä on jo yli kymmenen vuotta aikaa mutta vieläkin se hevonen tulee toisinaan mieleen ja mietin että mitä jos… Meillä kasvatetaan FWB-hevosia ja yleensä ne lähtevät varsoina tai nuorina uusiin koteihinsa. Niiden elämää on mukava seurata sivusta, miten siitä pikkuvarsasta kasvaa iso hevonen joka kilpailee niin koti- kuin ulkomaillakin. Tai jos opetushevosen myy uuteen kotiin jossa se saa olla huomion keskipisteenä ja siltä tulee joulukortti uuden perheen lasten kanssa tonttulakki päässä, mikä voisi olla parempaa. Jokaiselle hevoselle on paikkansa.

Yhdenlaista luopumista vielä on. Nimittäin ihmisistä luopumista. Ihmisiä tietenkin tulee ja menee, joku käy kerran ja joku viipyy vuosia tai jopa vuosikymmeniä meillä. Osan asiakkaista oppii vuosien saatossa tuntemaan aika hyvin. Joidenkin kanssa ystävystyy myös muussa elämässä. Vakioratsastajat saattavat solmia tiiviitäkin ystävyyksiä keskenään, iästä riippumatta. Tallin käytävillä ja hevosen selässä kuulee jos jonkinmoista kohtaloa ja tarinaa. Minä kun olen tosi tunteellinen tyyppi olen joutunut opettelemaan pitämään pokerinaamaa etten ihan heti välittömästi olisi pillahtamassa itkuun, oli sitten iloinen tai ikävä asia minkä kuulen. Jos on vaikka henkilö joka on meillä aloittanut ratsastuksen aivan pienenä ja jatkanut ratsastusta aina siihen saakka että lähtee opiskelemaan on se meille melko haikea tunne. Tuntuu että jotain tai joku puuttuu kun se ratsastaja ei enää tulekaan. Ilahduttavaa on jos he sitten aikuisina palaavat harrastuksen pariin. Jotkut palaavat meille takaisin ratsastamaan mikäli asuvat lähettyvillä. Tai jotkut käyvät lomilla moikkaamassa ja muistelemassa menneitä. Pieni tuulahdus mennyttä aikaa, heidän kanssa voi muistella vanhoja hevosia ja mitä niiden kanssa sattui ja tapahtui. Sitten palaan tähän hetkeen ja alan opettamaan uusia, mahdollisesti ja toivottavasti tulevaisuudessa ”vanhoja” oppilaita.

Ystävä arkisen elämän työssä,

nyt päättyi sun taakkasi kanto.

Kuvasi kaunis on muistojen vyössä,

hyvyys ja anteeksianto.

Suurella osalla on aina jännä matka tallille ja arvuutella millä hevosella tänään menee. Vaan millä perusteella hevoset valikoituvat ratsastuskouluun?

Opetushevoselle on aika monta kriteeriä. Pitää olla hyvä sopivan kokoinen, ei liian iso eikä liian pieni. Ei käyttöä haittaavia vikoja eikä sairauksia, liikkeet pitäisi olla helpohkot ja ratsastettavus muutenkin hyvä. Kaikista tärkein mielestäni on kuitenkin luonne. Pitäisi jaksaa vaihtuvia ihmisiä, aina joku jännittää, joku horjahtaa, aina joku harjoittelee vasta olemaan hevosten kanssa ja on alkutaipaleella ratsastuksessa. Ainakin hyväksytyissä ratsastuskouluissa opetushevoset ja -ponit on koulutettuja ja työhönsä sopivia. On hyvä että on olemassa erilaisia hevosia, kiltit, rauhalliset ja helpot hevoset antavat ratsastajille itsevarmuutta ja onnistumisia. Vaikeammilla hevosilla voi sitten testata omaa osaamistaan. Itsepäisemmät tapaukset kasvattavat ratsastajan luonnetta ja enemmän kilpahevostyyppiset antavat tunnetta millaista on ratsastaa vähän viritetymmällä hevosella.

Ratsastuskouluissa ammattilaisetkin ovat aloittaneet ratsastuksen. Jotkut harrastelijat saattavat viettää vuosikausia, jopa koko ikänsä siellä. Ratsastuskoulussa on turvalliset puitteet harrastaa lajia turvallisesti ja hyvissä puitteissa, nauttia hevosista ja samanhenkisestä seurasta. Hyvät hevoset, hyvä opetus ja ilmapiiri luovat hyvän ratsastuskoulun. Aika monesti kouluun kerääntyy ydinjoukko hevosia jotka pysyvät vuodesta toiseen. Tämä luo turvallisuuden tunnetta mutta antaa mielestäni myös hyvän kuvan tallista ja hevosten hoidosta.

Hyvän, luotettavan opetushevosen ura voi olla parikymmentä vuotta ja se on painonsa arvoinen kullassa. Aivan jokainen tallillakävijä vaikuttaa hevosten viihtyvyyteen ja hyvinvointiin. Kun kohtelet hevosta reilusti ja opettelet käsittelemään sitä oikein, helpotat suuresti sen elämää. Nykyään tulee aika paljon tilanteita joissa ihmiset eivät osaa lukea ollenkaan hevosta. Tähän vaikuttaa varmasti kaupungeissa asuminen, ei olla eläinten kanssa yleensäkään niin paljon tekemisissä. Monesti saa selittää että hevonen ei ole vihainen vaikka se pistää korvia luimuun, se ei vain tykkää että kaltereiden välistä työnnetään käsiä karsinaan ja  väkisin mennään sen alueelle. Ihmisillä on helposti ajatus että kun minä nyt tulen tähän niin tuon eläimen täytyy minut huomata ja tykätä minusta heti. Vähän hankala ajatus hevosen kannalta. Helposti syntyy väärinkäsityksiä ja usein ollaan epäreiluja hevosta kohtaan. Onneksi ihmiset yleensä ymmärtävät tilanteen kun sen heille selittää ja osaavat katsoa asiaa toiselta kantilta.

Kaikki hevoset eivät välitä hoitamisesta ja silittelystä ja puuhailusta. Sitä pitää kunnioittaa ja antaa hevosen olla omanlaisensa. Jotkut taas eivät saa tarpeekseen harjaamisesta ja rapsuttelusta ja kaikenlaisesta huomiosta. Molemmat hevoset ovat omana itsenään aivan yhtä arvokkaita ja hyviä ja opettavat omalla tavallaan yhtä arvokkaita asioita. Useimmalla ratsastajalla on varmasti joku suosikkihevonen ja joskus voi harmittaa jos tunnille onkin jaettu joku joka ei ole niin mukava. Jokaisella hevosella on kuitenkin oma paikkansa ja tarkoituksensa. Opetushevonen on pääsääntöisesti hyvinkoulutettu ja vähintään tehtäviensä tasalla. Siispä se, että joku hevonen tuntuu vaikeammalta ei tarkoita sitä että se ei ole koulutettu yhtä hyvin kuin joku helpompi tapaus. Se ei tarkoita, että hevosessa on jotain vikaa jos yhteistyö ei heti suju. Kun seuraavan kerran sinulle jaetaan tunnille joku joka ei ole suuri suosikki omasta mielestäsi, pysähdy ja mieti mitä voisit tehdä toisin että saisit yhteistyön sujumaan, mikä tässä hevosessa on hyvää ja mitä voisit oppia nimenomaan tältä hevoselta. Joskus olen kysynyt ratsastajalta jonka suupielet on alaspäin että mitä mieltä hän on, jos hevoselta kysyttäisiin haluaako se juuri tämän ratsastajan niin mikä olisi vastaus…

Olen pääsääntöisesti hevosen puolella. Hevonen joutuu isosta koostaan huolimatta ristiriitatilanteissa helposti alakynteen ihmisen kanssa. Haluan varmistaa että hevoset lähtevät vielä huomenna ja ylihuomenna ja muutaman vuoden kuluttua mielellään töihin ja kohtaavat ihmisiä. Tuntuu pahalta jos kuulee että hevosia haukutaan tai niitä kohdellaan epäreilusti kun itse tuntee ne ja tietää miten paljon ne sietävät ja kuinka paljon tekevät töitä. Kuulin joskus että opetushevosen ura pitäisi olla kolmen vuoden paikkeilla. Sitten se pitäisi laittaa eteenpäin, vaihtaa ”kalustoa” kun edellisten käyttöikä on mennyt umpeen. Olin vähän järkyttynyt, ei kolme vuotta ole aika eikä mikään jos hevosista pidetään huolta ja niitä kohdellaan oikein. Opetushevosilla on asiat aika hyvin, niistä huolehtivat alan ammattilaiset. Ne saavat sopivasti ruokaa, niillä on sopivat varusteet ja niiden liikutus on suunniteltua ja järjestelmällistä. Hevoset tykkäävät rutiineista ja opetushevosella sellaiset ovat. Jos sattuu että toteamme että hevonen ei ole meille sopiva, on sille parempi etsiä uusi koti jossa se pääsee oikeuksiinsa.

Tähän kohtaan täytyy sanoa että olen todella onnekas kun meillä ratsastajat yleensä tykkäävät kaikista hevosista. He ovat hyvällä asenteella liikeellä ja arvostavat jokaista hevosta sellaisena kuin se on vaikka ei aivan oma suosikki olisikaan. Meillä on tapana ratsastajien kesken äänestää joka vuosi vuoden opetushevonen, äänestyslapuissa saa antaa jonkin perustelun valitsemalleen hevoselle. Ensinnäkin kaikki hevoset saavat ääniä, kuka enemmän kuka vähemmän mutta kuitenkin. Toisekseen perustelut ovat todella ihania ja hyvin oivallettuja. Viime vuonna äänestyksen voitti Musti joka uransa alkuvaiheessa sai kokonaisen yhden äänen… Musti on hyvä esimerkki ei niin helposta opetushevosesta. Se saattaa olla hankala ja joillekin jopa vähän pelottava kohdata. Musti ei siedä hälinää eikä jännitystä tai ärsyyntymistä, se on vähän jätkämäinen luonteeltaan. Sitä ei auta komentaa vaan se täytyy saada houkuteltua omalle puolelle ja toimimaan yhdessä ratsastajan kanssa. Musti on pitkälle koulutettu ja kun aika on oikea ja ratsastajalla riittävästi kilometrejä takana, kuoriutuu siitä mitä kevein ja herkin kaveri joka silmät kirkkaina ja korvat hörössä tekee kaiken tarvittavan ja aika paljon enemmänkin.

Hevoset saavat näyttää tunteitaan, ne saavat luimistaa jos vyön kiristäminen tuntuu ikävältä. Sen sijaan että suutahdat, kannattaa tarkistaa ettet itse kiskaise vyötä. Ne saavat joskus innostua, säikähtää, niillä saa olla hyviä ja huonoja päiviä. Ne saavat näyttää jos joku on ikävää aivan yhtä paljon kuin ne saavat näyttää nauttivansa jostain. Hevonen on ratsastajan peili mutta se on myös elävä, tunteva luontokappale jolla on oma ajattelutapa ja persoona.

Kun siis seuravaan kerran kohtaat opetushevosen, muista arvostaa sitä omana itsenään ja koita omalta osaltasi tehdä sen päivästä mahdollisimman mukava. Se on ahkera työmyyrä ja tekee arvokasta työtä päivästä toiseen opettaen kaikkea oikeasta kevennyksestä laukanvaihtoihin ja esteisiin saakka.

Minä en ole ikinä ollut mitenkään erityisen rohkea ratsastaja. Lapsea olin onnekas kun sain ratsastaa kilttejä poneja ja hevosia sekä olin jatkuvasti jonkun silmien alla. Toki kokeilin rajojani aina välillä kunhan ensin tarkistin että äiti ei näe… Vaikka luulen että aika usein näki. Itsevarmuus siis kasvoi jo pienestä pitäen. Ensimmäinen kova kolaus tuli kun olin noin kymmenen vanha. Olin menossa ratsastamaan uudella ponilla kun se selkäännousussa säikähti jotain ääntä, ryntäsi ja kaatoi minut siinä rytäkässä jalkoihinsa. Mitään pahempaa ei sattunut mutta jostain syystä säikähdin niin että en uskaltanut mennä lähellekään ponia enää sen jälkeen. Ratsastus ja kaikki muukin jäi hetkeksi kokonaan pois kun pelko oli niin voimakas. Lopulta äiti sanoi että poni myydään jos en sitä meinaa hoitaa. Siitä sisuuntuneena tein sotasuunnitelman ja lähdin talliin. Poni käytävälle kiinni tiukasti, raippa käteen joka oli varmaan pitempi kuin minä silloin ja siinä äkkiä varusteet päälle. Haalin kaikki apuohjat mitä löysin ja vahvat kuolaimetkin laitoin. Sitten ei muutakuin ulos pimeään tammikuiseen iltaan kentälle. Maneesiin en uskaltanut mennä seuraavaan puoleen vuoteen… Mutta siitä se lähti, pikkuhiljaa pelko hälveni kun huomasi että selviänkin tilanteista eikä mitään pahaa tapahdu. Ponista tuli minulle luottokaveri jolta opin ihan hirmuisen paljon ratsastuksesta ja hevosista yleensäkin. Se opetti myös sen että ratsaille noustessa pidetään lyhyet ohjat ja keskitytään olennaiseen 🙂

Jännittäviä tilanteita tulee aivan varmasti kaikilla ratsastajilla ikään ja kokemukseen katsomatta. Olisi äärettömän tärkeää että siitä uskaltaa sanoa opettajalle. Monesti sen kyllä huomaakin mutta siitä huolimatta asioista olisi hyvä puhua jotta väärinkäsityksiä ja vahinkoja ei pääse syntymään. Opettajat eivät ole ajatustenlukijoita eivätkä yli-ihmisiä. Kun opettaja on perillä ratsastajan tuntemuksista pystyy hän auttamaan ratsastajaa, esimerkiksi valitsemalla sopivan hevosen tai soveltamalla harjoituksia. Pelkoa ei tarvite missään nimessä hävetä eikä piilottaa. Kun siitä uskaltaa sanoa niin asialle voi tehdä jotain. Jotkut asiat otetaan automaattisesti huomioon, esimerkiksi putoamistilanteessa tapahtuma käydään läpi ja seuraavilla kerroilla varmistetaan että ratsastaja pärjää eteenpäin.

Nykyään on turvaliivejä, turvajalustimia, turvakenkiä ja vaikka mitä tarjolla. Tämä on tietenkin hieno asia mutta joskus ne saattaat luoda valheellista turvallisuudentuntoa. Paras henkivakuutus on hyvä ratsastus- ja ennenkaikkea hevosmiestaito. Kyky lukea ja ymmärtää hevosta, osata tulkita sen ilmeitä ja eleitä sekä osata ennakoida tapahtumia tuovat turvallisuutta. Opettele tuntemaan hevonen eläimenä sekä yksilönä. Ratsastuskouluissa hevoset ovat kilttejä ja tehtäväänsä valikoituneita, ne harvemmin hermostuvat ratsastajan virheistä ja jännityksestä. Niiden kanssa on siis turvallista harjoitella ja vahvistaa itseluottamusta. Sanon aina että meidän hevoset ovat niin kilttejä ja luotettavia kuin vain hevoset voivat olla. Kuitenkin ne ovat aina ensisijaisesti hevosia enkä voi luvata että ne eivät koskaan esimerkiksi säikähdä jotain. Olisi myös tärkeää pystyä luottamaan opettajaan. Jos et luota itseesi tai hevoseen niin luota opettajaan. Hän haluaa että selviät ja huomaat pärjääväsi jännittävässä tilanteessa. Opettaja myös tuntee työkaverinsa läpikotaisin, kaikista parhaiten joten hänellä on syynsä antaa esimerkiksi tietty hevonen tietylle ratsastajalle tai vaikka muuttaa tuntisuunnitelmaa jos huomaa että tilanne sen vaatii. Älä siis liikaa kuuntele mitä tallin käytävillä puhutaan jostain hevosesta vaan kysy mieluummin opettajalta suoraan niin saat totuudenmukaisen vastauksen ja turhat sydämentykytykset jäävät vähemmälle.

Joskus pelko voi olla hyvä asia. Se estää joutumasta onnetomuuksiin, esimerkiksi et ratsasta liian vaikealla hevosella tai hyppää liian isoja esteitä. Pieni annos hallitavissa olevaa pelkoa voi olla myös hyvästä joskus, se auttaa kunnioittamaan ja keskittymään tehtävään. Aralla ihmisellä on usein hirvittävän hyvä mielikuvitus. Hän kehittää mielessään kaikkia mahdollisia skenaarioita epäonnistumisista ja näin luo tilanteet ja varmistaa epäonnistumisen olemalla ensimmäinen joka siihen uskoo. Tässä itselläni on auttanut se että pysäytän ajatukset heti alkuunsa jos huomaan että alan ajattelemaan ”mitä jos tämä…” Sen sijaan pyrin ajattelemaan miten pystyisin suoriutumaan tehtävästä mahdollisimman hyvin. Suunnitelmallisuus luo turvallisuutta ja vie pelolta tilaa. Kokemus tuo turvallisuutta. Nykyään osaan arvioida tilanteen ja edetä sen mukaan. Jos on olemassa suuri riski että esimerkiksi putoan, en nouse selkään. Työstän hevosta maasta niin kauan että minulla on turvallinen olo ja sitten vasta nousen selkään. Tiedän että en ihan heti tipahda selästä mutta jos riski on selkeästi suurempana olemassa en lähde kokeilemaan miten käy. En pelkää tippumista itsessään, tiedän että siitä selviää kyllä ja elämä jatkuu mutta en koe tarvetta todistella kellekään mitään. Tippuminen kuuluu jokatapauksessa ratsastukseen, sanotaan että sitten kun on tippunut sata kertaa on hyvä ratsastaja. Tämän ei ole tarkoitus olla pelote vaan aika rehellinen kuvaus ratsastuksesta, tippuminen on osa kehitystä.

Opettajan tulisi olla aina rehellinen lajin uhkista. Kun ratsastaja ymmärtää että vaikka se tippuminen on todennäköisesti joskus edessä, se ei tule niin shokkina. Ratsastuksessa ollaan tekemisissä 500 kiloisen saaliseläimen kanssa jolla on ihan omanlainen ajatusmaailma joten on sanomattakin selvää että konflikteja ja jänniä tilanteita tulee eteen. Tämän vuoksi olisi tärkeää että henkilö itse haluaa harrastaa lajia. Halu täytyy lähteä ihmisestä itsestään, tätä ei voi liikaa painottaa. Hänen täytyy itse haluta päästä niskan päälle pelosta, kukaan ei voi sitä hänen puolestaan tehdä. Auttaa kyllä voi mutta puolesta ei voi tehdä. Opettajan täytyy osata arvioida tilanteita ja huomata milloin ratsastaja tarvii pientä tönäisyä eteenpäin, milloin pitää rauhoittua ja purkaa tilanne osiin ja milloin pitää tehdä mitäkin. Yleensä tilanteista selvitään yhteistyöllä etenpäin. Joskus on kuitenkin käynyt niinkin että olen joutunut sanomaan että en pysty auttamaan ratsastajaa jos pelko esimerkiksi on ollut niin voimakas että se aivan lamaannuttaa. Tämä harmittaa itseäkin mutta minulla ei ole tutkintoa psykologiasta joten voi olla että saa enemmän haittaa kuin hyötyä aikaan jos väkisin alkaa tekemään jotain mistä ei tiedä.

Opettele puhumaan itsellesi kannustavasi ja tsemppamaan itseäsi. Minua rentouttaa hyräily, hiljain viheltely tai laulaminen. Ota pieniä askelia pois mukavuusalueeltasi ja huomaat että selvisitkin tosi hienosti ja seuraavalla kerralla jännittää vähän vähemmän.

  Kun ratsastajalla on levollinen mieli on myös hevonen yhtä tyytyväinen kuin ihana, nyt jo edesmennyt Lotta.

Millainen on ihan peruspäivä meillä? No jotensakin tällä tavalla se alkaa:

Kukaan meistä, ei minä eikä koirat olla kovin reippaita aamulla. Yleensä saan houkutella niitä hetken aikaa ylös, niillä kun ei ole kiire minnekään aamulla… Tallilla ollaan seitsemän jälkeen yleensä. Hevoset ruokitaan, ne saavat väkirehut sisälle ja sillä aikaa kun syövät kauroja niin viedään heinät valmiiksi tarhoihin sekä tarkistetaan että tarhoissa on puhdasta vettä. Hevoset ulkoilevat joko yksin, kaksin tai porukassa. Kaikki eivät tule kaikkien kanssa toimeen joten riitapukarit on parasta pitää erillään niin kaikilla on parempi mieli eikä vahinkoja satu.

Seuraavaksi on vuorossa karsinoiden puhdistusta ja kuivitusta sekä yleensäkin tarpeellista siivousta tallilla. Tykkään kuunnella äänikirjoja joten hommat sujuvat jouhevasti samalla kun kuuntelen milloin mitäkin. Monesti ratsastan aamupäivällä itse tai pidän yksityistunteja. Suunnittelen myös päivän tunteja. Hevoset koitetaan jakaa niin että jokainen ratsastaja saisi mahdollisimman sopivan ratsun ja ennenkaikkea niin että jokainen hevonen liikkuu sopivan määrän. Ei liikaa eikä liian vähän. Viikonloppuisin onkin ryhmätunnit aamuisin joten silloin ratsastajat tulee aikaisin laittelemaan hevosia valmiiksi.

Aamupäivän hommien jälkeen haetaan tarvittaessa täydennystä rehuihin ja puruihin, ennen tallilta lähtöä hevosille annetaan myös lisää heiniä. Päivällä on monesti vähän omaa aikaa itselläkin joten voi vaikka huilata tai hoitaa omia asioita. Iltapäivällä alkaakin sitten tunnit, yleensä kesäaikaan hevoset ovat ulkona siihen saakka että ratsastajat saapuvat tallille. Ne haetaan sisään ja aletaan harjaamaan ja varustamaan tunneille. Tunteja on yleensä kahdesta neljään, joskus on viisi tai kuusikin päivässä. Tykkään siitä että päivittäin on eritasoisia ratsastajia ja tunnit vaihtelevat. Varsinkin aikuisille joita meilläkin on suurin osa on tallilla käynti ja viikon kohokohta jolloin saa nollata päätä. Tänä kesänä on ollut huomattavaa edistystä havaittavissa ryhmissä ja se kyllä nostattaa mielialaa ja kannustaa minua opettajana jatkamaan eteenpäin ja kehittämään myös omaa ammattitaitoani.

Tuntien jälkeen hevoset ja varusteet hoidetaan pois huolellisesti. Tunnit merkataan kortteihin ja annetaan iltaruuat. Eli taas heinää ja väkirehuja, kauraa ja kivennäistä meidän hevoset pääasiassa syövät mutta joillekin annetaan tarpeen vaatiessa jotain ekstraa. Tämän kokoista laumaa on vielä helppo tarkkailla ja hoitaa aivan tapauskohtaisesti jokaista hevosta. Lopuksi tarkistan vielä että jokainen hevonen syö ja kaikilla on vettä, varusteet on varmasti viety paikoilleen ja kaikkien ovet ovat kiinni. Tämä on muuten aina mun päivän lempihetki, hevoset on tyytyväisiä liikunnasta ja rouskuttavat ruokiaan. Se syömisen ääni hiljaisessa tallissa on ihan paras ääni maailmassa.

Suunnittelen jo huomista päivää samalla, mitä tunteja on ja ketkä hevoset menee. Viimeisenä sanon hevosille että kiitos tästä päivästä ja hyvää yötä ja joka kerta mietin että mitä jos joku möreä ääni vastaisi että hyvää yötä… Saisin varmasti slaagin. Silloin kun meillä oli Raahessa vielä tunnit talvisin niin hain yleensä auton käymään pitkät päällä tallin ovelle ja sitten vasta äkkiä sammutin kaikki valot ja juoksin autoon (jossa oli tietenki sisävalot kaikki päällä)…

Anteeksi että blogin kirjoittelu on viivästynyt, on ollut aikamoista menoa viime viikot mutta eiköhän tämä tästä pikkuhiljaa tasoitu. Tallilla tavataan!

Raahen Ratsastuskoulun tarina alkaa oikeastaan Siikajoelta, Kastellin Ratsutilalta. Siellä toimi ratsastuskoulu kolmisenkymmentä vuotta kunnes alkoi itää ajatus ratsastuskoulun siirtämisestä Raaheen, lähemmäs asiakkaita.  Sattumalta sopivat tilat löytyivätkin Varvista aivan meren rannalta, vanha Santaholman saha jossa toiminta oli loppunut vuonna 1962 ja osa rakennuksista jätetty paikoilleen. Paikka oli päässyt rapistumaan ja metsittynyt sekä siellä oli sotkettu ja jätetty esim. vanhoja huonekaluja oman onnensa nojaan. Vaadittiin siis aikamoista visiota että pystyisi näkemään millainen paikka voisi kunnostettuna olla…

Kunnostustyöt alkoivat vuonna 2005 ympäristön raivaamisella ja kattojen korjaamisella. Työt tehtiin suurilta osin perheen kesken. Aamulla hoidettiin parinkymmenen hevosen talli Siikajoella, osa porukasta lähti kouluun ja osa Santaholmaan paikkoja laittamaan. Illalla oli Siikajoella tuntien pito ja tallihommat ja seuravaana aamuna taas kaikki alkoi alusta. Päivät olivat pitkiä ja työ raskasta mutta työn edistyminen ja oman käden jälki kannusti jatkamaan eteenpäin. Korjaustyöt haluttiin tehdä vanhaa kunnioittaen mutta kuitenkin niin että pihalle saapuessa huomaisi tulevansa tallille.

Ajatuksena oli saada talli, kenttä ja tarhat ensin kuntoon jotta tuntitoiminta päästäisiin aloittamaan. Paikan kunnostaminen on urakka joka ei varmasti ikinä lopu, aina tulee jotain jota voisi kehittää ja tehdä uudestaan ja kokeilla. Syksyllä 2005 saatiin paikat sitävaille valmiiksi että hevoset voitiin tuoda tontille, Opetushevoset siirtyivät Raaheen ja niiden kanssa tutustuttiin ensin rauhassa uuteen kotiin ennen tuntien aloitusta. Fiksuina kavereina ei ongelmia ollut, lähinnä ihmisiä taisi jännittää että mitähän ne meinaavat.

Tunnit pyörähtivät käyntiin ja arki lähti rullaamaan. Talvi oli pian edessä mutta silloin oli vielä kunnon talvia, lunta paljon ja kentän pohja hyvä joten lähinnä kelirikkoajat tuottivat päänvaivaa. Maisa piti alkuvuodet tunnit ja kun kirjoitin ylioppilaaksi (ja oikeastaan jo vähän ennen sitä) aloin myös pitämään tunteja ja vastaamaan omalta osaltani tallin toiminnasta. Heti lukion jälkeen aloitin ratsastuksenohjaajan opinnot joiden lähijaksot kävin Kiuruvedellä. Valmistuin vuonna 2009 ja sillä tiellä ollaan edelleen.

Tallilla pyöri siis ihan normaali arki, tunteja, kursseja ja erilaisia tapahtumia pidettiin. Kilpailuja ja avoimien ovien päiviä. Vuonna 2016 talvella päätimme siirtää hevoset takaisin Siikajoelle koska siellä on maneesi käytössä. Talvet olivat menneet aivan mahdottomiksi, ensin oli viikkokaupalla pelkkää jäätä ettei hevosia uskaltanut edes tarhaan laittaa ja kun viimein tuli lunta niin tulivat myös pakkaset. Tunteja jouduttiin perumaan ja silloin kun niitä pystyttiin pitämään sai opettajat pinnistellä mielikuvitusta että mitähän muuta voisi vielä käynnissä tehdä… Nostamme hattua ratsastajille jotka jaksoivat tuon ajanjakson ja tulivat aina uudestaan seuraavalla viikolla. Oli mukavaa pystyä tarjoamaan asiakkalle Siikajoen hyvät puitteet talveksi. Jännitimme vähän että alkavatkohan ratsastajat ajamaan Raahesta Siikajoelle mutta ajattelimme että Raahessa hevoset joutuvat jokatapauksessa seisomaan joten yhtä hyvin voisimme tuoda ne myös Siikajoelle seisomaan. Iloksemme ratsastajat ottivat muuton hyvillä mielin vastaan ja niin alkoi uusi systeemi jonka mukaan siirrymme Siikajoelle syksyllä kelirikkojen alkaessa ja palaamme Raaheen meren ääreen taas keväällä. Se rytmittää mukavasti vuotta ja tuo vaihtelua kaikkien elämään koiria ja pupuja myöten 🙂

Ajatus blogin pitämisestä on itänyt hetken aikaa mielessä. Noloa mutta täytyy myöntää että meillä oli jo olemassa oleva blogi jonka olin tyystin unohtanut… Nyt siis aloitan uudella innolla ja järjestelen ajatukset, tekstit ja kuvat. Joitain vanhoja kirjoituksia jätän tänne, niitä oli ihan hauska lukea ja muistella jo edesmenneitä hevosystäviä.

Koskapa täytyy tietää mistä tulee jotta voi tietää minne on menossa, käsittelee ensimmäinen kirjoitus ratsastuskoulun historiaa. Kirjoitus julkaistaan tämän viikon aikana joten seuratkaapa tilannetta. Kuulemma teksti pitäisi julkaista joka viikko aina samana päivänä ja samaan aikaan sekä omat henkilökohtaiset mielipiteet ja tunteet pitäisi jättää sivuun… Mutta koskapa minä olen minä voin luvata että näistä mikään ei tule totetutumaan 😀 Sen kuitenkin lupaan että viikottain kirjoitan kuulumisia ja muuta mukavaa.

Ihanan helteisin terveisin Anna

Pantteri ja Hansku

Tälläkin kertaa Pantterin samanlainen päivä oli erilainen: joka esteelle se teki ratsastajan ja muiden yllätykseksi tornitalon kokoisia hyppyjä…ja tietysti voitti koko luokan

Panter Sov:in tarina alkaa vuonna 21.1.1990 Liettuassa. Tuo Sov on lyhenne sanasta Soviet, puhutaan siis hevosesta joka on syntynyt entisen Neuvostoliiton alueella. Tummanruunikko puoliverinen löysi tiensä Viron kautta Suomeen vuonna 1993. Suomessa Pantterin tie vei parin vuoden kuluttua Kempeleeseen Koivikon Ratsutilalle jossa se aloitti opetushevosen elämän. 9 vuotta kului jonka aikana Pantteri opetti varmasti satoja ihmisiä ratsastamaan, kävi kilpailuissa ja ulkoili laumassa kavereiden kanssa. Koivikon omistajat olivat meidän tuttuja joten tallilla tuli käytyä aina silloin tällöin ja jossain vaiheessa Anna oli siellä tet- harjoittelussakin. Tuosta ajasta jäi mieleen se että Pantteri oli hienon näköinen, ryhdikäs hevonen. Kun se näki tallin omistajan (ja ruokkijan…) kuului wii-iii-iii-iii joka jäi kaikumaan tallin käytävällä… Nuo jäi päällimmäisenä mieleen.
Vuonna 2004 Koivikko vaihtoi omistajaa ja niinpä Pantteri sekä Valesco muuttivat Siikajoelle Kastellin Ratsutilalle asumaan. Ratsutilalla huomattiin nopeasti että Pantterista on moneen menoon, vikellyskin sujui tarvittaessa:) Tuntien ohella Pantteri hoiteli tilalla harjoittelevan ratsastuksenohjaajan läpi ratsastusnäytöistä sekä koulu- että esteratsastuksessa. Mielestämme Pantteri on hevonen isolla H:lla pitäen kiinni omasta persoonastaan. Eräs Pantterin persoonallinen piirre on pissaaminen kesken tunnin josta aluksi huolestuimme ja koitimme jopa etsiä lääketieteellistä apua mutta sitten huomasimme että se on vain sen tapa hankkia muutaman minuutin lepotauko.
Koska tiedämme että Pantteri on todella osaava ja hyvä hevonen seuraamme huvittuineina sen tapaa käsitellä ratsastajia. Heti karsinassa se luokittelee ratsastajan tason ja toimii sen mukaan. Ratsastajan toimiessa oikein ja hyvin Pantteri antaa onnistumisen tunteen tekemällä asiat paremmin kuin useammat muut hevoset. Pantterin kanssa jokainen samanlainen päivä on erilainen, sen ovat varmasti monet muutkin tallilla kävijät huomanneet.

Risteytysruuna Orion III syntyi Tanskassa vuonna 1985. Suomeen Onni löysi tiensä 1990. Onni oli kova poika hyppäämään joten se kiersikin estekilpailuja. Vuonna 1998 Kastellin Ratsutilalle etsittiin uutta opetushevosta ja sattui niin onnellisesti että Oulussa oli myytävänä norjan vuonohevosen näköinen reipas ja rohkea ruuna myytävänä. Kokeilutilanteessa kevättalven lumet tipahtelivat katolta ja muut hevoset säpsyivät ääniä mutta Onnia moinen ei hetkauttanut.

Ja niin Onni muutti Siikajoelle. Hauskan näköisenä ja hyväluonteisena Onni sai heti ihailijoita. Kilttikin se oli, tosin ratsastaessa aika vahva… Ei ollut yksi eikä kaksi kertaa kun se kuskasi ratsastajansa pensasaidan läpi kun jarruja ei löytynytkään… Ja allekirjoittaneen verkkokalvolle on piirtynyt selvä kuva Onnista rynnistämässä golfkentän läpi tallia kohti kun se päätti että nyt riittää maastoilu. Kaverit jäi kuin nallit kalliolle metsään mutta ratsastaja pysyi kuitenkin kyydissä. Alkuvuosina Onni myös edelleen kilpaili jonkun verran mutta alkoi kuitenkin painottua opetushommiin enemmän ja enemmän.

Pikkuhiljaa Onni tasoittui ja osoittautui varsinaiseksi kultakimpaleeksi. Sen leveässä selässä sadat ratsastajat ovat ottaneet ensimmäiset käyntiaskeleet ja osaavammat päässeet kokeilemaan ja kehittämään taitojaan. Onnin kanssa voi huoletta tehdä kaikkea mahdollista ja luottaa siihen että se hoitaa homman kotiin. Osaa koulukiemurat hyppäämisen lisäksi, on varma maastossa, ei pelkää mitään eikä ketään, voi uida, vikeltää ja vaikka harrastaa hiihtoratsastusta. Lisäksi se jaksaa yhä edelleen kärsivällisesti opettaa harjausta, taluttamista, varustamista… Kovapäinen ja hyvin itsenäinen se kyllä osaa vieläkin olla mutta annettakoon se anteeksi 🙂

Kaikesta mitä Onnin kanssa on näinä 15 vuotena tapahtunut yksi tapahtuma on jäänyt voimakkaimmin mieleen. Olin itse ehkä 11- 12 vuotias kun olin eräänä talvisena iltana ratsastamassa Onnilla kotona Siikajoella. Päätin että käyn maastossa kävelemässä joten ei muuta kuin tuumasta toimeen. Kävelimme tiellä joka on muutenkin kapea ja lumen takia vielä normaalia kapeampi silloin kun huomasin että takaa tulee traktori hyvää vauhtia. Traktorilla oli ketjut renkaissa ja tukkikuorma perässä joten räminää riitti ja näytti että se täyttää koko tien. En päässyt mihinkään kun lunta oli niin paljon joka puolella. Olin jo ihan varma että nyt käy kyllä pahasti kun traktori alkoi olla kohdalla. Tilaa jäi juuri ja juuri sen verran että Onni mahtui seisomaan hievahtamatta tien reunassa. Sillä ei ilmekkään värähtänyt, ei osoittanut mitään hermostumisen merkkejä. Seisoi paikallaan ja odotti että traktori menee ohi ja jatkoi sen jälkeen matkaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Läpi kaikkine vuosien Onni on tehnyt työtänsä väsymättömästi ollen peruskallio jokapäiväisessä elämässä. Muut hevoset on tulleet ja menneet mutta Onni on ja pysyy. Eikä koskaan lähde meiltä pois ennenkuin tulee aika jatkaa matkaa vihreämmille niityille. Nykyään Onnin työpäivät painottuvat viikonloppuihin, viikot menevät lähinnä seuraten muiden tekemisiä ja enemmän tai vähemmän vapaana pihalla käyskennellessä…… Onni kun ei aidoista aina niin perusta. 28 vuotiaana saa jo olla vähän valkoisia karvoja naamassa mutta ei kannata antaa leppoisan ulkonäön pettää, Onnista kyllä löytyy tarvittaessa vieläkin vauhtia.

Täytyy myöntää että Onnin pikku tempauksia katsotaan kyllä vähän sormien läpi nykyään mutta on se sen ansainnutkin! Jos joskus tulee sellainen tilanne että Onni menee vähän liikaa oman mielensä mukaan niin muistan aina sen tunteen mikä tuli kun se seisoi tyynenä kapealla ja pimeällä tiellä ja hoiti pienen tytön turvallisesti kotiin. Luotettavana, loputtoman itsevarmana ja suurella sydämmellä niinkuin vain Onni osaa.

Onni Siikajoella

Hiihtoratsastusta talvella 2013

Onni kesällä 2013

30.05.2013 Kastellin Ratsutilalla eletään alkukesän kauneinta aikaa: tuomet levittävät tuoksua ympäriinsä ja pihapiirissä kasvavat kirsikat aukaisevat kukintojaan. Lämpömittari kipuaa lähelle kolmeakymmentä astetta.

Valmistaudutaan h-hetkeen sillä tilan kasvattitamma Kastell`s Charlotte voi varsoa milloin hyvänsä. Lotta on jo viisi päivää myöhässä lasketusta ajankohdasta ja kaikki merkit viittaavat että nyt on varsomisen aika. Viiden aikaan iltapäivällä huomataan että Lotta on levoton tarhassa ja koittaa laittaa maata. Se viedään talliin ja sen oloa seurataan kameran avulla talon sisältä käsin. Lotta on hyvin rauhallinen mutta iltaa kohti se alkaa hikoilla. Kymmenen aikaan Lotta laittaa maata, käy kyljelleen.

Kamera on juuri siinä kulmassa ettei tamman takaosaa näe mutta kun tamma hetken kuluttua nousee ylös niin huomataan varsan jo tulleen osittain ulos: yksi pieni etujalka jossa on kaunis sukka pilkistää ulos. Lotta menee uudestaan maata ja hetken kuluttua koko varsa on ulkona. Heti näkee että varsa on kaunis ja siinä on sama leima kuin emässään. Varsalla on samanlainen emänsä kaltainen läsi päässä ja kaikissa jaloissa hohtavan valkoiset sukat! Varsan ollessa maassa takaosa vielä osittain sikiöpussissa emä nuuhkaisee sitä ja hörähtää johon varsa vastaa hörisemällä. Kuultuaan varsan äänen kaikki tallissa olevat hevoset tervehtivät uutta tulijaa. Hetki oli mieleenpainuva. Tästä alkaakin sitten varsan kova ponnistelu jaloilleen. Se ihmettelee pitkiä jalkojaan ja yrittää ja yrittää ylös kunnes onnistuukin…sitten alkaakin tien etsiminen emän nisille. Nälkä on niin kova että varsan suu teki imemisrefleksiä jo sen yrittäessä ylös. Se vaappuu ja horjahtelee etsiessään maitoa ja lopulta onnistuukin siinä. Varsa on ensiyrittämällä jalkojensa varassa tunnin verran ja sitten laittaa makuulle. Hetken levähdettyään se nousee jo reippaasti ylös etsimään maitoa. Nyt tilan väki voi onnellisena ja tyytyväisenä mennä nukkumaan.

31.05 aamulla tutustutaan varsaan ja huomataan että se ori ja hyvin rohkea ja utelias ja kiinnostunut. Se haluaa että sitä rapsutellaa ja silitellään. Tamma ja varsa viedään maneesiin jaloittelemaan jotta niiden karsina saadaan siivottua. Kaikki uusi hieman mietityttää pientä kulkijaa ja emä ei halua päästää sitä silmistään. Karsinassa varsa sitten taas liikkuu jo tottuneesti, välillä laukkailee emän ympäri ja joskus menee sen vatsan alta toiselle puolelle, ja ruoka tuntuu maistuvan.

1.06 sama toistetaan aamulla ja varsa kävelee jo tottuneen oloisesti emän perässä maneesiin jossa se laukkailee maneesia päästä päähän. Ne viedään karsinaan levähtämään ja iltapäivällä niiden on aika tutustua laitumeen. Sinne mennään taas emän perässä uusia asioita ihmetellen ja emä on kovin huolehtivainen. Takaisin tullessa sama juttu mutta tutulla tallin käytävällä sitten meno on taas rutiininomaista ”tämähän kyllä jo osataan”.

2.06 maneesiin meno sujuu helposti jo yhdenkin ihmisen toimesta ja siellä otetaan päivän ensimmäiset spurtit. Iltapäivällä laitumelle ja siellä saadaankin jo olla muutama tunti. Takaisin kävellään reippaasti emän vieressä.

3.06 OPPIA IKÄ KAIKKI tänään opeteltiin ottamaan tuntumaa sähköaitaan. Pikkuinen meni sähkönauhan luo ja sai siitä melko kovan tällin. Sen jälkeen se pysyi visusti Lotan vieressä jonkun aikaa. Kotvasen kuluttua se kuitenkin seurasi emäänsä aidan vierelle ja kun lähestyi nauhaa niin pudisteli päätänsä niin että sai taas pienen osuman nauhasta ja säikähti uudelleen. Toivottavasti asia on nyt mennyt perille ja varsalle on muodostunut käsitys miksi ne aidat on tehty. Vaikka tilannetta on tympeä katsella niin eittämättä se on varsan hyväksi. Myös muita asioita ollaan alettu jo opettelemaan nimittäin jalkojen koskettelua niin että jonkun ajan kuluttua aletaan niitä nostelemaan ja koputtelemaan. Varsa tottuu tähän varsin hyvin kun sen tekee ajan kanssa ja aloittaa mahdollisimman aikaisin. Riimuun tottuttaminen on myös tulossa aivan pian vaikka siitä ei vielä aikoihin voi sitä talutellakaan. Käytöstavat on myös pidettävä mielessä eli miten ihmisen kanssa käyttäydytään. Ja paljon muuta on vielä edessä opintiellä jossa pikkuhiljaa edetään:)

4.06 Joka päivä tapahtuu jotain uutta…tänään huomattiin että pikkuvarsalle oli alaleukaan puhjennut muutama hammas. Tämähän selittää sen miksi sinne suuhun pitää panna kaikki mahdollinen! Lottakin tuntee sen varmasti imettäessään. Pikkuiselle tuntuisi jo ruoho maistuvan mutta sen pitää kurkotella ja asetella etujalkoja maahan yltääkseen. Tallin väki seuraa menoa huvittuneena. Varsan nimestä on alettu keskustella. Sen isähän on Fiance Noir joten vähän jotain siihen liittyvää ehkä, vaikka f kirjaimella alkava nimi. Eteen tulee kuitenkin kasvattajanimi Kastell´s niinkuin kaikilla Kastellin kasvateilla on ollut.

5.06 Pieni varsa saa nimekseen Kastell´s Filippus ja sitä kutsutaan Viliksi. Talossa nimeä juhlitaan valmistamalla köyhiä ritareita:) ja pikkuinen viettää onnellisia aikoja emänsä suojissa laitumella.

7.06 Vilille sovitetaan riimua ensimmäisen kerran päähän. Se hieman ihmettelee koko hommaa mutta tottuu pian siihen. Laitumella Vili laukkailee ja touhuilee jo itsekseen mutta palaa melko pian Lotan vierelle. Laitumella on tamman ja varsan lisäksi ponitamma jota odotetaan varsovaksi piakkoin. Tammaa kutsutaan Pompulaksi ja se on ruskeanvalkean kirjava n 135 cm korkea huzulrotuinen poni. Pompula tuli Suomeen alkutalvesta eikä sen tiedetty olevan kantavana ennenkuin huomattiin näin olevan. Pompulan varsasta odotetaan Vilille kasvu- ja leikkikaveria jota Vili jo varmaankin kaipailee.

25.06 Paljon on ehtinyt tapahtua pikkuVilin elämässä. Joka päivä jotain uutta. Nyt  Lotta antaa varsan kulkea laitumella jo hieman kauemmas yksinkin. Kun varsa oli ensimmäisiä kertoja laitumella Lotta vei sen ihan laitumen toiseen reunaan eikä päästänyt Pompulaponia sataa metriä lähemmäs. Nyt Vili saa tehdä rauhassa tuttavuutta ponin kanssa, ne nuuskivat ja hoitavat toisiaan Lotan siitä kummemmin välittämättä. Vilin kasvua on helppo seurata kun vertaa sitä ponin kokoon. Vili ottaa ponin korkeutta nopeasti kiinni. Joskus tuntuu että se kasvaa jopa päivän aikana. Talliin talutettaessa Vili kulkee välillä edellä, takana tai poikkeaa sivulle jopa tamman näkymättömiin. Silloin Lotta meinaa hermostua. Vili on aika orimainen käytökseltään. Tarhojen ohi kuljettaessa se ikäänkuin katsastaa laumansa kaula kauniisti kaarella ja välillä ravaten korkeilla askelilla. Vili on väläytellyt kaunista passagemaista ravia ja laitumella se saattaa pyrähtää kevyeeseen nopeaa laukkaan paikalta tai ravaa kevyesti etujalkoja ojentaen emänsä vieressä. Tallissa Vili osaa jo syödä omasta kupista pienen kaura-annoksen samalla kun emä tankkaa itseään. Samoin se juo vettä astiasta. Kerran juoma-astiaa täytettäessä Vili tuli nuuskimaan vesiämpäriä ennenkuin siitä ehdittiin kaataa juoma-astiaan. Nuuskaistuaan vettä se siirtyi juoma-astian viereen ja katsoi ikäänkuin sanoen että täällä sitä pitäisi olla.

pikku Vili

26.06 Vilin varsakarva on alkanut vaihtumaan. Sen huomaa tästä kuvastakin että tummempaa karvaa pilkottaa jo esiin kuonon ja silmien ympäriltä. Myös jaloista ja korvanpäistä pilkottaa uutta karvaa. Saa nähdä millainen väritys sille sitten oikein tulee.

08.08.2013 Kesä kuluu nopeasti laitumella kasvaen ja kehittyen. Vili alkaa olla jo Pompulaponin korkuinen ja ne ovat hyvia kavereita keskenään. Poni ei ole vieläkään varsonut, eläinlääkäri on tutkinut sitä ja todennut että varsa on sen vatsassa elävä ja kasvaa koko ajan. Toivotaan että kaikki menee hyvin ja Vili saa siitä kivan leikkikaverin itselleen.

Vilin emä Kastell`s Charlotte eli Lotta on tiineenä orista Floris Crusador ja ensi vuoden kesäkuussa odotamme Vilin veljen tai siskon syntymää innolla. Lotalla on alettu ratsastamaan, ratsastus tapahtuu maneesissa ja Vili on mukana. Vilistä on hauska juosta maneesissa välillä emää seuraten ja välillä jättäytyen nuuskimaan jotain. Lotta ottaa kaiken hyvin rauhallisesti joten osaltaan helpottaa ratsastuksen aloittamista.

Vili on jo tottunut pitämään riimua ja se antaa kosketella ja nostella jalkoja. Sitä on myös taluteltu jonkun verran, lähinnä ohjailtu kaulasta kiinni pitäen. Kaikki on mennyt hyvin sen kanssa, se on hyvin oppivainen ja kiltti ,mutta melko vilkas. Seuraava iso asia Vilillä on vierottaminen emästä, siihen menee kuitenkin vielä aikaa. 6 kk ikäisenä on sopiva aika vierottaa varsa emästään ja sitä ennen sitäkin harjoitellaan niin että se tapahtuu asteittain. Luulisi tämän tapahtuvan melko helposti sillä Vili on aika itsenäinen. Syksyllä on edessä myös Vilin tunnistaminen jotta se saadaan rekisteriin, samalla sille laitetaan tunnistussiru nahkan alle. Myös erilaisia rokotuksia aletaan antamaan pikku varsalle sekä madottamaan syksyn aikana.

09.09.2013 Upea ja lämmin syksy jatkuu, Vili nauttii kauniista päivistä laitumella. Vierottamista ollaan aloteltu ikäänkuin puolivahingossa talliin tultaessa kun Vili itsekseen onkin mennyt avonaisesta ovesta naapurin tyhjään karsinaan. Aika nopeasti tulee emää ikävä mutta varmasti ajan kanssa tottuu tähänkin. Tilalla odotellaan edelleen ponitamman varsomista mutta se lienee hoitunee sitten ajallaan. Vili on hyvää kaveria ponin kanssa. Vähitellen aletaan miettiä Vilille seurakaveria vieroitukseen liittyen, joku iäkkäämpi hyväkäytöksinen ruuna tulee sitten Vilin kaveriksi ja opettajaksi. Ensi kesänä Vili meneekin sitten orilaitumelle ikätoveriensa joukkoon.

  9

Vili on jo vaihtanut varsakarvan ja aloittelee talvikarvan kasvatusta