Kategoria Yleinen

Tulipa tuossa muisteltua mitä kaikkea on vuosien varrella sattunut ja tapahtunut. Ilmeisen hyvä onni ollut matkassa kun ei koskaan ole mitään sen pahempaa sattunut hevosten kanssa. Mustelmia ja ruhjeita tullut ja muutaman kerran on äiti käynyt herättelemässä yön aikana kun on pää kolahtanut johonkin. Mutta säikähdyksellä selvitty jos silläkäkään 😀 Pitää tietenkin koputtaa puuta.

Kun olin pieni meillä oli pieni musta shettis nimeltään Mini. Minin kanssa tuli pyörittyä paljon vaihtelevalla menestyksellä. On jäänyt mieleen mm. varustamisen ja harjauksen opettelut ja kerran taisin taluttaa Minin taloon sisäänkin. Kesällä ratsastelin tietenkin ilman satulaa ja shorteissa, liekö edes kypärää ollut päässä. Kerran kesäaikaan olin Minin selässä juuri edellä mainitussa varustuksessa kun poni päätti alkaa syömään. Se kiskaisi pään alas sillä seurauksella että minä lensin päistikkaa nokkospensaikkoon. Opetus: ponit on ihania vaikka loppupäivän kirveli koko kroppaa.

Minin kanssa taisi myös olla se kun olin nousemassa selkään enkä muistanut tarkistaa vyötä. Lensin tietenkin selälleen ponin mahan alle ja hävetti niin kamalasti… Opetus: En ikinä enää nouse hevosen selkään ilman että vyö on tarkistettu.

Kun vähän kasvoin niin Mini vaihtui Heidi poniin. Heidistä muistan että se oli hassun värinen ja sen kanssa ratsastin ”tunnilla”. Eli jonon hännillä köpöttelin omaan tahtiin. Heidiin liittyy myös ensimmäinen muisto äidin opetuksesta. Jostakin syystä sain idean että ohjat voi laittaa kätevästi niskan taakse niin jää kädet vapaaksi. Mutta ne siirty vikkelästi takaisin käsiin kun äiti ärähti.

Meillä oli aikanaan Knabstrupruuna Kolo. Se oli lempeä jättiläinen jonka kanssa sain puuhailla. Kerran talvella olin sen kanssa metsässä kävelemässä. Kolo käveli rauhassa polkua pitkin ja minä istuskelin kyydissä. Yhtäkkiä vain liuin alas lumihankeen ilman mitään syytä. Jäin sinne istumaan ja Kolo jatkoi matkaansa rauhassa. Pikkuhiljaa se alkoi huomata että jotain puuttuu ja hidasti tahtia ja katsahti taaksepäin. Siihen se jäi seisomaan ja odotti kärsivällisesti kun sanan varsinaisessa merkityksessä kiipesin satulaan ja sitten matka jatkui. (Huom! Ei, en aina ole ollut näin pitkä.) Mitä tästä opimme? Emme yhtään mitään.

Vähän vanhempana oma Ekku ruunani teki maastossa täydestä laukasta äkkipysähdyksen mutalammikon eteen. Lätsähdin siihen ja sitten olikin mukava kolme kilometriä ratsastaa takaisin tallille. Tarinan opetus: Ei tunnu missään kun tipahtaa lammikkoon missä on sopivassa suhteessa vettä ja hiekkaa.

Onnin kanssa monta vuotta sitten talvella ratsastin pihalla syvässä hangessa kun se yhtäkkiä päätti alkaa piehtaroimaan. Oli aika hurja tunne hautautua lumeen ja hevonen tulee päälle mutta sain sen toisella jalalla potkittua pois eikä mitään sattunut. Olin niin pieni silloin että Onni oli varmaan unohtanut että olin yleensä selässä. Opimme tästä että lumi on pehmeää ja turvallinen alusta tippumiselle 😉

Quarterruuna Arttu tuli nuorena minulle ja nuori olin minäkin silloin. Ylä- ja alamäkiä koettiin paljon. Kerran olin sen kanssa pellolla ratsastamassa kun jostakin syystä pukitti oikein kunnolla. Mun paita jäi nuppiin kiinni ja muistan kun retkotin mukana kuin räsynukke. Kun sitten jossain vaiheessa paita repesi ja mätkähdin maahan niin ilmat meni totaalisesti pihalle ja selkään ja kylkeen kävi makeasti. Silmälasit lensi siinä rytäkässä ja jopa kannukset löytyi parin metrin päästä. Kun makailin maassa ja mietin että mitä oikein tapahtu niin huomasin että viereisellä tiellä käveli mies koiransa kanssa. Ei välittänyt mitään vaikka oli varmasti nähnyt koko shown… Artun kanssa sattui ja tapahtui, pukittamiset ei olleet kamalaa mutta kerran se veti herneen jostain nenään ja nousi pystyyn. Siis ihan suoraan ylöspäin, silloin ajattelin että nyt käy pahasti. Mutta ei onneksi kaatunut. Pääsin kuitenkin Artun kanssa kilpailun ja valmentautumisen makuun Suomessa ja Ruotsissa. Pitkä tie kuljettiin mutta päivääkään en vaihtaisi pois. Opetus: sinnikkyys palkitaan.

Viimisin putoaminen sattui kun olin kolmisen vuotta sitten Siikajoella ratsastamassa Ferrarilla. Se oli minulla ohjaajakoulun esteosuutta varten. Olin kunnialla suorittanut näytöt sen kanssa ja harjoituksissakin hypännyt jos minkä näköistä ja kokoista. Nyt sitten kaiken sen jälkeen kentällä oli pieni ristikko jonka yli ajattelin hypätä. Käänsin laukassa hevosen suoralle ja kuulin kun auto ajoi pihatielle ja hiekka rahisi renkaiden alla, Ferrari hätkähti sitä mutta sain sen hallintaan ja jatkoin matkaa. Esteen jälkeen se säikähti jotain ja kääntyi jyrkästi oikealla ja minä jatkoin matkaa nenän osoittamaan suuntaan. Eli kohti kenttään. Ei sattunut mitään mutta oli pitkä matka maahan joten ilmat meni pihalle . Ferrari tuli viereen seisomaan ja odottamaan. Kun siinä koitin nousta ylös niin äiti juoksi hysteerisenä pensaiden välistä ja hevonen säikähti sitä… Koitin huutaa että ei ole hätää, älä juokse mutta ei edes pihinää kuuluunut 😀 Ferrari löyty tallin käytävältä tärisemästä, oli jossain vaiheessa elämäänsä saanut keppiä joten varmaan luuli että saa selkäänsä siinä tilanteessa. Mutta ei muuta kuin uudestaan selkään ja matka jatkui. Tarinan opetus: Kantapäät alas ja leuka ylös!

Tässä vain pieni pinta raapaisu, nämä on päällimmäisenä mielessä koska osa ainakin jälkeenpäin ajatellen huvittavia tataphtumia. Tekevälle sattuu mutta yleensä en ole samaa virhettä tehnyt kahdesti 😀